Sekosysteemisyys tekee tilaa ajattelulle.
Sekosysteemisyys ja sekosysteeminen ajattelu ovat Galleria Kasvihuone -hanketta varten kehitettyjä taiteellisia käsitteitä, jotka systeemiteoreettisen ajattelun ja mannermaisen filosofian kanssa luovasti flirtaten avaavat vaihtoehtoisia ja ehtovaihtoisia tiloja maailman moninäkökulmaiseen ihmettelyyn yhdessä toisten kanssa.
Sekosysteemisen ajattelun taustalla ovat systeemin ja ekosysteemin käsitteet. Systeemi ja sen suomenkielinen vastine järjestelmä tarkoittavat jotakin toiminnallista kokonaisuutta, joka muotoutuu osatekijöidensä välisistä suhteista. Taustalla on kreikankielen sana sýstēma, joka viittaa yhdistämiseen (syn- ’yhteen’, histánai ’asettaa’).
Systeemeitä on monenlaisia: on yksinkertaisia kahden muuttujan systeemejä ja on monen muuttujan systeemejä. On eristettyjä systeemejä, jotka eivät vuorovaikuta ympäristönsä kanssa ja on avoimia systeemejä, jotka vaihtavat ainetta ja energiaa ympäristönsä kanssa. Deterministisen systeemin tulevaisuus määräytyy yksiselitteisesti sen alkuehdoista siinä missä kaoottisissa tai turbulenteissa systeemeissä pienetkin osatekijöiden muutokset saavat aikaan ennustamattomia muutoksia systeemin myöhempiin tiloihin.
Kompleksiset systeemit ovat sellaisia, joiden käyttäytyminen on enemmän tai jotakin muuta kuin osiensa summa. Kompleksiset järjestelmät voivat edelleenkytkeytyä laajemmiksi toiminnallisiksi kokonaisuuksiksi, jotka muodostavat uuden tason kompleksisia järjestelmiä. Adaptiiviset järjestelmät ovat kompleksisten systeemien alalaji, joiden keskeinen ominaisuus on kyky oppia ja itseohjautua. Mitä monimutkaisempien järjestelmien ja osajärjestelmien osajärjestelmien (jne.) toiminnallisista suhteista systeemi koostuu, sitä kompleksisempi se on. Tekoälyä, eläviä organismeja tai elämää voidaan tarkastella esimerkkeinä kompleksista adaptiivisistä systeemeistä.
Systeeminen näkökulma skaalautuu ekosysteemin käsitteessä. Ekosysteemillä viitataan (ympäristötieteissä) tavanomaisesti kokonaisuuteen, joka muodostuu jonkin luonnonolosuhteiltaan yhtenäisen alueen elävistä, toisiinsa vuorovaikutussuhteessa olevista eliöistä ja niiden elottomasta ympäristöstä. Käytännössä ekosysteemillä tarkoitetaan joidenkin tilannekohtaisten tarpeiden kautta rajattua aluetta, kuten vaikkapa metsää tai lampea. Yhtä hyvin maapalloa kokonaisuudessa voidaan tarkastella ekosysteeminä, koska kaikki maapallon ekosysteemit ovat yhteydessä toisiinsa esimerkiksi ilmakehän kautta. Ekosysteemin perustana on sen lävitse virtaavaa energia, joka ylläpitää systeemissä vallitsevia kehityskulkuja ja kiertoja.
Systeemiteoreettiset näkökulmat tarkastelevat asioiden välisiä toiminnallisia suhteita, mutta usein systeemin ulkopuolelle asettuen. Sekosysteemisyys viittaa ihmisen ja maailman kompleksiseen toiminnalliseen yhteenkiertymiseen, jota tutkitaan sisäisyytenä. Sekosysteemisyys tutkii maailmaa liikkeenä, jossa se mikä ulkopuolissa tarkastelussa näyttäytyisi yksilönä, avautuu jatkuvan uudelleen kysymisen kenttänä.
Sekosysteeminen ajattelu on inspiroitunut jälkihumanistisesta maantieteellisestä ajattelusta (ks. Non-representational theories, NRT), jossa maailmaa tarkastellaan tapahtumisen kautta, tilallisina suhteina ja tilantekoina. Keskeistä sekosysteemisyydessä on se, ettei ihmissubjektia ymmärretä ensisijaisena, pysyvänä, eikä maailmasta erilleen asettuvana olemisen tai ajattelun lähtökohtana, vaan jonakin, joka emergoituu ja kehkeytyy yhdessä maailman kanssa.
Sekosysteemisen ajattelun käytännönläheisenä lähtökohtana ovat toiminnalliset ehdotukset eli sekotaiteellinen kokeilu ja kreisihortoilumenetelmät, jotka kutsuvat sekosysteemiseen ajatteluun, ja jotka luovat sille raamin. Sekosysteeminen ajattelu ei viittaa joihinkin tiettyihin, sanallistettuihin ajatussisältöihin tai teoretisointeihin, vaan moniaistiseen, affektiiviseen sekä assosioivaan kokeiluun maailman kanssa tässä ja nyt. Taustalla on ymmärrys olemisesta ruumiillisena, ajallisena ja merkityksiä luovana prosessina. Sekosysteeminen ajattelu ei ole ratkaisukeskeistä eikä suorittavaa, vaan tilannekohtaista avautumista ja sen ihmettelyä, mitä tapahtuu. Kyseessä on hetkellinen irtikytkentä suhteessa itsen ja maailman arkiseen itsestäänselvyyteen, kelluvaa asennetta ja oppositiota suhteessä välineelliseen päämäärähakuisuuteen.
Keskeistä sekosysteemisyydessä on käsitteen intuitiivisyys sekä sen kantama huumori ja ’kreisiys’. Juuri huumori ja leikkisyys luovat tilan ja tilaa kokeilulle, joka ei ole vakavasti otettavaa, vaan pikemminkin sekopäistä. Sekosysteemisyys ei pyri vakauteen, kontrolliin, haltuunottamiseen tai harmoniaaan, vaan asettuu alttiiksi nyt-hetkessä avautuvan elämän monimuotoisuudelle ja sattumanvaraisuudelle. Sekosysteemisen ajattelun arvo on sen mahdollisuudessa paljastaa arjessa itsestäänselvyytenä näyttäytyvä uudessa valossa.
KYMMENEN IKKUNAA SEKOSYSTEEMISYYTEEN:
- Sekosysteemi viittaa ihmisen ja maailman yhteenkietoutuneisuuteen, jossa ihmistä ja maailmaa ei tarkastella erillisinä (subjekti/objekti -jako), vaan toisensa luovina ja toisiaan muovaavina.
- Sekosysteemisyys tarkastelee maailmaa tapahtumana ja tapahtumisena, jossa maailmaa ei redusoida pysähdyskuvaksi, vaan jatkuvassa kehkeytymisen tilassa olevaksi.
- Sekosysteemi viittaa olemisen ja ajattelun yhteenkietoutumiseen, jossa ajattelua ei lähestytä toiminnasta irrallisena, vaan toiminnassa tapahtuvana.
- Sekosysteemi viittaa ajattelun moninäkökulmaisuuteen ja monisuuntaisuuteen, jossa ajattelua lähestytään ruumiillisena, tilallisena, ja kielellisenä prosessina — kohtaamisena maailman kanssa.
- Sekosysteemi (seko, sekoittaa) viittaa ajattelun assosioivaan liikkeeseen, joka ilmenee erilaisina huomaamisina, mieleen-tulemisina, tuntumisina, tuntemisina, muistumisina jne.
- Sekosysteemisyys viittaa ajatteluuun assosiatiivisena kokeiluna, jonka alkuasetelmassa kaikkea läsnätulevaa (materiaalisia olioita, aistihavaintoja ja mielikuvia yms.) lähestytään toimijuudessaan keskenään yhteismitallisena.
- Sekosysteemi viittaa maailmassa olemisen hetkellisyyteen pyrkien antamaan tilaa niin-tapahtumisen sattumanvaraisuudelle ja sen määräävyydelle.
- Sekosysteemisessä ajattelussa ei kyse ajattelun sisällöistä tai ajattelun taidosta, vaan tilan tekemisestä ajattelulle.
- Sekosysteemisessä ajattelussa ihmissubjektille (minä) ei ennalta oleteta mitään pysyvää perustaa (kuten olemusta, identiteettiä, persoonallisuuspiirteitä, sielua tai itseyttä), vaan kaikki avautuu kokeilun kentäksi.
- Sekosysteemisyys tunnustaa inhimillisessä olemisessa ilmenevän tiedonjanon ja ei-tietämisen jatkuvan jännitteen.
Sekotaide
Sekotaide liittyy sekosysteemiseen taiteentekemisen tapaan, jossa lähtökohtana ei ole taiteilija taidetta luovana subjektina eikä taideteos joksikin tietyksi tunnistettuna ja nimettynä tuotoksena, vaan taide tapahtumisena.
Sekotaiteella on kaksi toisiinsa kietoutuvaa tunnuspiirrettä:
1. ) Sekotaide tapahtuu aina kokeiluna maailman kanssa. Käytönnöllisenä lähtökohtana on jokin ehdotus tai alkuasetelma, jonka kautta maailma tilannekohtaisuudessaan avautuu kysymisen, tutkimisen ja kokeilemisen kentäksi. Kokeilu viittaa osallisuuteen: osallistuja on aina tapahtumisessa sisällä, ei koskaan sen ulkopuolinen tarkkailija. Kokeilu tarkoittaa myös sitä, ettei sekotaiteellisella prosessilla ole ennalta määriteltyä tapahtumakulkua, lopputulosta, päämäärää tai merkitystä.
2.) Sekotaiteessa luovaan prosessiin ymmärretään osallistuvan monia vaikuttavia voimia, jotka lähtökohtaisesti nähdään yhteismitallisina. Tämä tarkoittaa sitä, että jokainen osallisuuden muoto, teko tai tekemättömyys ymmärretään uutta luovana. Minkään läsnätulevan osallisuutta tai toimijuutta ei määritellä tai arvoteta etukäteen jotakin toista tärkeämmäksi.
Sekotaiteessa ei ole kyse päämäärähakuisesta taideteosta tai suorituksesta, vaan leikkisästä asenteesta suhteessa tilannekohtaisuuteen. Sekotaiteellista kokeilua luonnehtii ihmettely, viipyminen, avautuminen sekä lupa epäröidä ja inspiroitua erilaisten ‘miksipä-ei’, ‘mitäs-jos’ ja ‘ehkä-kuitenkin’ -yllykkeiden äärellä. Kyse on radikaalista suhtautumisesta asioiden arkiseen kulkuun, tilan tekemisestä jollekin muulle, mille tahansa! Se on kohtaamisissa avautuville mielleyhtymille antautumista, jossa mikä tahansa voi kytkeytyä tai olla kytkeytymättä johonkin toiseen. Suuntautuessaan kohti tulevaa, on sekotaide aina olemista kohti mahdotonta, jotakin sellaista, jota ei vielä ole. Sekotaiteessa luomisen hetki kaipauksen kohteena varmistaa liikkeen.
Kreisihortoilu
Kaupunkitodellisuuden sekosysteemiseen tutkimukseen kytkeytyviä toiminnallisia ehdotuksia kutsumme Kreisihortoilumenetelmiksi. Kreisihortoilumenetelmät virittävät kehomieltä arkisen maailman utooppiseen toisinkuvitteluun luomalla tilapäisiä katkoksia tavanomaisuuden virtaan ja tekemällä tilaa runollisemmalle maailmasuhteelle.
Kreisihortoilumenetelmät koostuvat kolmesta osiosta:
- Virittäytyminen: jaettuun tilaan ja tilanteeseen asettuminen oman kehon ja päivän tunnelman kysymisen kautta.
- Kokeilu: osallistujat toteuttavat varsinaista kresihortoilua, kukin tavallaan. Kutsu olemisen muutokseen mahdollistaa avautumisen asioille, jotka helposti jäävät muutoin huomiotta.
- Difraktio: omakohtaisen kokeilun jälkeen tapahtuva yhteinen difraktio tarkoittaa luovaa suhdetta tapahtuneeseen. Reflektion sijaan difraktio ei pyri kuvaamaan tai ottamaan haltuun tapahtunutta, vaan avaa ajattelua uusiin suuntiin.